Olen ajellut puolen vuoden ajan maanantai-aamuisin auringonnousua kohti. Sydäntalvella sen aisti vain hiuksenhienona vaaleana hohteena jossain syvällä Venäjän puolella. Aika nopeasti punertavan kehrän näki jo Imatran kohdilla ja tätä kirjoittaessa siitä sai häikäistyä jo Tyrrin risteyksestä lähtien.
Ajan siis maanantai-aamuisin käytännössä koko Etelä-Karjalan halki Parikkalaan töihin ja perjantaisin sitten auringonlaskun suuntaan Uttiin. Vaikuttaako pitkältä? Kuulostaa ehkä pidemmältä, mitä oikeasti on, sillä kotipihaltani Parikkalan kunnanviraston pihalle on vain 176 kilometriä. Nykyään, kun Luumäeltä Ruokolahdelle kulkee nelikaistainen highway, kesärajoituksilla matkaan kuluu alle kaksi tuntia. Niin pieni on Etelä-Karjala!
Aloitin syyskuussa kymenlaaksolaisvahvistuksena Etelä-Karjalan tiimissä. Ammattilaisena kannan nyt maakuntasarjassa ylpeänä Etelä-Karjalan peliasua ja toivon, että voitamme pelit myös asuinmaakuntaani, Kymenlaaksoa vastaan (paitsi lääkintähelikopterin sijoituspaikassa :). Kuten urheiluammattilainen, myös työammattilainen toimii täysillä palkkaajansa hyväksi, kiitollisena siitä, että on saanut tilaisuuden näyttää parasta henkilökohtaista osaamistaan edustamassaan organisaatiossa. Toki olen kuullut jo ennen työrupeamani aloitusta ”kansanradion” jupinaa siirtotyöläisen sitoutumisen tasosta, mikä vanhalla kilpaurheilijalla tuo vain lisämotivaatiota kykyjen ulosmittaamiseen.
Olen siis uuden, Parikkalan ja Rautjärven kuntien yhteisen Simpelejärven opiston rehtori – ainakin suurimman osan työajasta. Lisäksi vastaan Parikkalan kunnan vapaan sivistystyön toimialasta pienen mutta superhyvän tiimini kanssa. Selvää tietysti on, että esimerkiksi kulttuurin kehittämiseen ei tuo mitoitettu seitsemän prosentin viikkotyöaika kyllä riitä ja myös tässä kunnallinen sekä maakunnallinen yhteistyö on erittäin toivottavaa! Monialaisesta työnkuvasta riippumatta tai välillä jopa siitä johtuen olen kuitenkin viihtynyt työssäni erinomaisesti. Työkaverit ovat kivoja ja saan tarvittaessa hyvin tukea omaan osaamattomuuteeni ja tietämättömyyteeni. Saan tehdä vapaasti suunnittelu- ja kehitystyötä omilla, toki pakollisten tehtävien mukaan raamitetuilla aikatauluilla.
Viikkoparikkalalaisenakaan asustelu ei ole hassumpaa. Täällähän on erinomaiset urheilu- ja ulkoilumahdollisuudet, yllättävän monipuoliset palvelut sekä ennen kaikkea ystävällisiä ihmisiä, joista muutamia tunsin jo entuudestaan. Hauskana juttuna työpaikkamuuttooni liittyen selvisi myös, että kaveripiiristäni varmaan melkein puolella oli jonkinlaiset juuret tänne Etelä-Karjalan kärkeen! Omat sukujuureni osuvat tuonne Etelä-Savon puolelle ja oikeasti poikkesin ensimmäistä kertaa Parikkalan keskustaajamaan saapuessani elokuussa työhaastatteluun. Sama juttu toistui työn alkaessa Simpeleen kanssa. Näinhän se on, että lähes kaikki ovat nähneet Rautjärvestä ja Parikkalasta vain kuutostien vartta, tietämättä mitään metsäisen harjun takana lymyävistä kyläkeskuksista.
Tuo onkin yksi ”missioistani” omassa tehtävässäni. Pitää saada nämä tutustumisen arvoiset seudut vierailijoiden (matkailijoiden) käyntikartalle ja saada sitä kautta lisää elinvoimaa seudullemme. Läpiajot pitää muuttaa sisään ajoksi! Työkaluina tähän ovat koulutus, sivistys ja usko omaan tekemiseen sekä tietysti seutukuntalaisten aktiivinen tuki. Siinäpä se on, koko maakunnan tulevaisuus – YHTEISTYÖSSÄ!
Tarinan kirjoittaja on Timo Toivonen. Timo asuu Kymenlaaksossa ja ajaa työviikon aluksi maakuntamme läpi sen pohjoisosaan, jossa hän toimii Simpelejärven opiston rehtorina.