Valikko Sulje

Karjukallio

Piirroskuva, jossa sika on lähtenyt aitauksestaan ja kirmailee riemuissaan kallion laella.

Immalanjärven lähistöllä sijaitsee Karjukallio, jonka nimen arvellaan viittaavan alueella liikkuviin villisikoihin. Erään tulkinnan mukaan kallio on saanut nimensä lähistöllä olevan talon pihasta karanneesta karjusta, joka oli kiivennyt kallion laelle ottamaan aurinkoa.

Olipa kerran alakuloinen karju. Päivät karju makasi läävässään, ja jos jotakin teki, niin söi, muutoin kelli vain kuraisella patjallaan. Mikään ei sitä kiinnostanut, ei muiden sikojen keskinäinen röhkinä, eivät kärsälle hyppivät nuoret possut, eivät maittavien perunankuorien, nauriinpuolikkaiden, kalanperkeiden ja muiden ruuantähteiden tonkiminen ja mutustelu. Ympärillä surisevia paarmoja ja kärpäsiä se ei viitsinyt ravistaa yltään. Päivät se vain makasi, löhösi ja tuijotti puoliavoimin silmin sittiäisparvi päänsä päällä jonnekin tyhjyyteen. Karjun koko valtava koko oli jämähtänyt paikoilleen kuin siirtolohkare lietteeseen.

Myös isäntä huomasi muutoksen karjussa, joka oli tähän asti ollut kuitenkin ihan sellainen kuin elukan tuleekin olla. Aikansa kutakin, isäntä tuumasi, ja päätti, että tulevana jouluna talossa pidettäisiin tukevat peijaiset.

Mutta jotta karjusta löytyisi muutakin syötävää kuin nahkaa ja rasvaa, isäntä ryhtyi toimeen ja alkoi järjestellä läävää uuteen uskoon. Nyt sian olisi syödäkseen pakko hieman oikoa kapoisia kinttujaan ja kurottava ihramuhkuroiden koristamaa kaulaansa. Läävän reunamille isäntä asetteli herkkupaloja, jotka hotkaistakseen karjun piti nähdä rahtunen vaivaa. Veden isäntä annosteli pienempiin kupposiin. Kun yhdestä vesi loppuu, sian on otettava askel jos toinenkin. Vääräleukainen isäntä ripusteli läävän kattoparruihin vielä rakennustöistä ylijääneitä killuttimia ja roippeita. Saisi sika niitä ihmetellä, minkä ruuanhakemiseltaan ehtii.

Oman aikansa karju vieroksui läävän uutta asua, mutta alkoi sitten asettua paikalleen. Muiden mukana se löntysteli hakemaan makupaloja, kuopsutteli maata, kujotteli kaulaansa ja huomasi, miten hauskaa oli kisailla muiden kanssa kupposten antimista. Syötyään se lysähti läävän pehmeälle alustalle ja killitteli katosta roikkuvia esineitä.

Nyt kaikki muuttui karjun elämässä. Se notkistui, piristyi ja alkoi uudella tavalla katsella ympärilleen. Kohta se jo huomasikin lähistölle kohoavan jyrkänteen, jonne auringon säde niin mukavasti aamuisin asettui ja kätkeytyi illan tullen yöhön. Sen valtasi selittämätön kaipuu vapauteen.

Sitten eräänä kauniina aamuna karju nousi sijoiltaan, loikkasi ketterästi karsinasta ja kipitti minkä kintuistaan pääsi kohti kallion lakea. Aurinko silitti sen ohuen nukan peittämää paksua nahkaa, huumaavat tuoksut täyttivät sen kärsän. Sieltä ylhäältä karju katsoi alas entiseen elämäänsä, joka haihtui kuin aamu-usva alkavan päivän tieltä.

Teksti: Pekka Vartiainen
Kuva ylhäällä: Anni Jokitalo
Sijainti kartalla

Kirjoitus ja kuvat ovat osa Rural Explorer -hankkeessa tehtyä Tarinajoki-kirjaa, johon on koottu Kaakkois-Suomen maaseudun matkailuyritysten käyttöön alueen historiaan ja nykypäivään liittyviä kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita sekä yhdistetty niihin paikkatietoa.