Valikko Sulje

Molo

Hämyinen kuva, jossa näkyy lumihangella puun varjo sekä askelten jäljet.

Eri puolilla Suomea toimi vielä 1800–1900-lukujen vaihteessa paljon noitia, joilta ihmiset kävivät kysymässä apua mitä erilaisimpiin asioihin. Noitiin suhtauduttiin kaksijakoisesti, yhtäällä heitä kunnioitettiin ja pelättiin, toisaalla heidän toimintaansa paheksuttiin. Useat lehdet julkaisivat noituutta kuvaavia ja arvostelevia kirjoituksia. Yksi Lemin alueen kuuluisimmista noidista oli nimeltään Molo. Oheinen tarina seuraa käräjänkirjuri Laurénin kertomukseen pohjautuen kohtaamista tämän kanssa.

Pitäjän käräjänkirjurina olin jo jonkin aikaa ollut huolissani kylillä vellovasta taikauskosta. Kovin moni tuntui vielä uskovan yliluonnollisiin voimiin ja luottavan poppamiesten, tietäjien ja noitien apuun. Kaiken maailman kivut ja vaivat häipyivät, kun nämä tekivät taikojaan. Varastettu omaisuus ja kadonnut karja ilmestyivät kuin taikaiskusta ihmisten ilmoille. Lemmenasiat saivat uutta nostetta, eikä tehnyt yhtään pahaa langettaa muutama kunnon kirous ikävien naapurien tai sukulaisten ylle.

Kirjoittelin lehtiin asiasta varoittavia juttuja, mutta niillä ei ollut tehoa. Lemillä noitia riehui useita, pieniä ja tuntemattomia, muutama iso ja laajalti tunnettu ja pelättykin. Yksi pahimmista oli Molo, oudon oloinen ukko, joka paransi sairaita hautausmaalla ja teki viheliäisiä taikojaan kuolleiden luita polttamalla tai niitä ristiin rastiin ripotellen.

Sitten yhtenä kertana, vain viikko ennen joulua, olin iltamyöhällä matkalla kyliltä kotiini Palolaan, kun näin Mataran mäellä emännän ulkona pimeässä pakkasessa. Ihmettelin hänelle syytä tämän myöhäiseen valvomiseen, jolloin emäntä kertoi, että mökissä oli parhaillaan kovin sairas mies ja miehen seurassa Molo. Olivat lähdössä parannusretkelle hautuumaalle.

Päräytin mielessäni muutaman kirosanan, mutta en emännälle mitään virkannut. Hymähdin noille tietämättömille, pakkasen puremille kasvoille hyvänyön toivotukset ja jatkoin matkaani. Mutta kulman takana hyppäsin kuskin pukilta, kietaisin ohjakset reenperään kiinni ja annoin hevosen jolkottaa yksinään kotiinsa.

Pehmeä lumi narskui pieksujeni alla, kun tein matkaa hautausmaalle. Jäin odottamaan tulijoita sakariston eteiseen, josta olisi suora näkymä hautausmaan portille. Kylmä alkoi jo nipistellä rukkasen peittämiä sormia ja vedin valkeata lammasnahkaista turkkiani tiukemmin kiinni, kun kaksi hahmoa lähestyi, toinen toista kumarassa tukien ja vääränlaiset kintut puolelta toiselle hoippuen. Höyry kohosi molempien suusta pimeään yöhön. Kovasti olivat tosissaan ja kääntyivät kohta portilta sivummalle, mistä tiesin löytyvän hiljattain maahan pannun vainajan hautamontun.

Piilossa pysytellen läväytin nyrkkini pari kertaa voimakkaasti sakariston seinään. Kulkijat pysähtyivät. Toinen, arvatenkin Molo, katseli karvahattu keikkuen suuntaani, sylkäisi, mutisi jotakin ja veti saapikkaansa kärjellä kolme vinoristiä lumeen. Iskin uudestaan nyrkilläni seinään, jolloin noita toisti temppunsa ja alkoi jo vetää otteessa pitelemäänsä miestä eteenpäin. Siinä samassa ryntäsin hirveästi huutaen piilostani, huidoin käsiäni ja lähdin juoksemaan miehiä kohti. Niin Molo kuin kuolemansairas mieskin ottivat jalat alleen ja kaikkosivat yllättävän nopeasti paikalta.

Hetken aikaa töpsyttelin heidän perässään, mutta jätin sen sitten. Ehkä on parempikin, että Molo ja miesparka levittävät tästä eteenpäin juttua hautausmaalla kohtaamastaan oliosta, jota heidän kiljuntansa perusteella luulivat itse perkeleeksi.

Teksti: Pekka Vartiainen
Kuva: Anu Nuutinen
Sijainti kartalla

Kirjoitus ja kuva ovat osa Rural Explorer -hankkeessa tehtyä Tarinajoki-kirjaa, johon on koottu Kaakkois-Suomen maaseudun matkailuyritysten käyttöön alueen historiaan ja nykypäivään liittyviä kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita sekä yhdistetty niihin paikkatietoa.