Maakuntajohtajien kypsyyskoe

Maakuntajohtajien kypsyyskoe

(Maakuntajohtajan blogi 7.10., julkaistu ensin Savon Sanomien kolumnina 6.10.2019)

Maakuntajohtaja Matti Viialainen

Loppukesästä mediassa viriteltiin maakuntien välistä sotaa EU:n rakennerahastovaroista. Kyse on noin 1,6 miljardin rahapotista vuosille 2021- 2027.

Summa kuitenkin kasvaa tuntuvasti, koska Suomen valtio ja kunnat sekä hanketoimijat maksavat EU:n aluetukiin enemmän kuin toisen puolen päälle. Ensi kevääseen mennessä on päätettävä siksi käytännössä noin neljän miljardin euron aluekehitysvarojen suuntaamisesta.

Olennaista on kolme kysymystä: Paljonko, mihin ja kenelle? Eli kuinka paljon kukin maakunta seuraavana seitsemänä vuotena rahoja saa, millaisiin hankkeisiin niitä voidaan käyttää ja ketkä saavat rahoista leijonanosan.

Ymmärrettävästi suurimmat intohimot kohdistuvat otteluun kuka saa paljonkin. Vähintäänkin yhtä tärkeää olisi pohtia kuinka ”EU-rahoista” saataisiin nykyistä enemmän irti maakuntien todellisten ongelmien ratkaisuun.

Investointien vähäisyys, väestö- ja muuttotappio, alhainen työllisyysaste yhdistyneenä paradoksaalisesti samanaikaiseen pulaan osaavasta työvoimasta ja varsinkin nuorten miesten ja maahanmuuttajien syrjäytyminen, ovat niitä viheliäisiä ongelmia, joita myös näillä rahoilla pitäisi ratkoa.

Vuosien varrella on valitettavasti päässyt paikoin syntymään tilanne, jossa monenmoinen kansalaisten ja yritysten arjesta melko kaukana oleva hankehöttö kuluttaa melkoisen osan maakuntaliittojen ja ELY-keskusten jaossa olevista varoista.

Tämä ei tarkoita, etteikö hankerahalla olisi toki saatu aikaan myös ihan oikeita tuloksia, joten ei missään nimessä pidä leimata koko hanketoimintaa.

Syyttävä sormeni ei kohdistukaan hankehakijoihin ja niiden toteuttajiin vaan meihin virkamiehiin ja päättäjiin, jotka olemme valmistelleet ja hyväksyneet rahanjakoa ohjaavat ohjelmat ja säännöt.

Maaseuturahastoa lukuun ottamatta ne edustavat sen verran korkealentoista jargoniaa ja ”älykästä erikoistumista”, että varsinkin Etelä-ja Länsi-Suomessa, jossa tukirahoja on paljon vähemmän, tavalliset yritykset ja pienemmät kunnat tai kaupungit eivät juuri pysty hankerahoitusta hyödyntämään.

Siksi valtaosa EU-rahasta liikkuukin vain julkisen sektorin sisällä ja liian harvan ison ammattihakijan ulottuvilla.

EU:n komissiolla ja hiukan parlamentillakin on paljon vaikutusvaltaa siihen millaista aluepolitiikkaa Suomessa tehdään ja mitä ei saa tehdä. Kaikki viisaus ei kuitenkaan asu vain Brysselissä.

Siksi nettomaksajamaana Suomen on riittävällä itsetunnolla neuvoteltava meille ohjelma, jolla saamme EU-euroista enemmän tehoa aluekehitykseemme. Sitä nimittäin todella tarvitaan, kun katsotaan vaikkapa Tilastokeskuksen viimeistä hälyttävää väestöennustetta.

Vakavat ongelmat koskevat koko Suomea, eikä niiden ratkaisu saa törmätä ohjelmamuuriin, kun maakuntaraja tulee vastaan.  Tulevan EU-ohjelman onkin annettava vastauksia ja rahoitusta kehittämishankkeisiin ja investointeihin koko maassa.

Siksi yksi yhteinen, sisällöltään mahdollistava, eikä poissulkeva ohjelma sopii koko Suomelle ja kaikille sen maakunnille. Maan jakaminen kahtia, itä-pohjoiseen ja länsi-etelään olisi virhe ja askel taaksepäin nurkkakuntaiseen maakuntien väliseen nollasummapeliin.

Esimerkiksi Saimaan alueen biotalouden, matkailun ja vesiliikenteen tai korkeakouluyhteistyön kehittäminen vaatii ehdottomasti sitä, ettei Etelä-Karjalan ja muiden itäisten maakuntien välille luoda esteitä nykyistä paljon tiiviimmälle hankeyhteistyölle.

Seitsemän vuotta sitten silloinen elinkeinoministeri Jan Vapaavuori antoi rahanjakopohjaesityksen laatimisen maakuntajohtajien tehtäväksi. Asianmukaisen väännön jälkeen sopuun päästiinkin Nevan risteilyn jälkitunnelmissa toukokuussa 2013.

Puheenjohtaja ja ministeri Katri Kulmuni aikoo noudattaa edeltäjänsä menettelytapaa. Meillä maakuntajohtajilla onkin edessämme jälleen kypsyyskoe neuvotella aluekehitystä koko Suomessa tehokkaasti palveleva esitys EU-ohjelmaksi ja sen rahanjaoksi.

Maakuntajohtaja Matti Viialainen