EN RU

Haaveilun sijasta tarvitaan uusinajattelua ja toimintaa

(Uusinajattelijat-blogissa muutosjohtaja Aija Tuimala, 1.2.2019)

Lentokoneessa lentoemäntä muistetaan, että hätätilanteen tullen laittakaa happinaamari ensin omille kasvoillenne ja avustakaa sen jälkeen muita. Tämä tuli mieleeni, kun olen tässä vanhustenhuollon tilaan liittyvää keskustelua seurannut.

Hyvinvointiyhteiskunnan itsestään selvä tarkoitus on ollut pitää huolta heikoista ja keinovalikoima on laajentunut viimeisen noin 40 vuoden aikana valtavasti. Samaan aikaan on pohdittu jatkuvasti, että miten yhteiset verotuloilla kerätyt varat riittävät palvelujen rahoittamiseen. Väestön määrä kasvaa ikäpyramidin huipulla samaan aikaan kun työvoiman ja verotulojen määrä vähenee.

”1000 lääkäriä lisää!” ”Miljardi euroa lisää saisi vanhustenhuollon resursoinnin pohjoismaiselle keskitasolle!” Otsikot mediassa ovat raflaavia. Miten nämä asiat sopivat vähenevän rahoituksen kuvaan? Tilastokeskuksen väestöennuste vuodelta 2015 saavutetaan Etelä-Karjalassakin 10–15 vuotta ennustettua aiemmin. Erityisesti syntyvyys on pudonnut muutamana viime vuonna paljon nopeammin kuin aiemmin on ennakoitu.

Hyvinvointiyhteiskunta tarvitsisi siis kovasti lisähappea, jotta se voisi auttaa heikompia. Kunnissa haaveillaan uusista elinkeinopoliittisista toimista, jotka tuovat työpaikkoja ja rahaa palveluihin. Toisinaan näissä onnistutaan, mutta eivät ne koko maan ongelmaa ratkaise. Maakunta- ja sote- uudistus on ollut ratkaisu asiaan jo yli vuosikymmenen. Välineet työkalupakissa ovat vaihtuneet poliittisten voimasuhteiden mukaan, itse ratkaistava ongelma on ennallaan. Kestävyysvaje on varmasti ennakoitua suurempi, mikäli nykymeno jatkuu ja ennusteet toteutuvat.

Yksittäisten laitosten laatuongelmien lisäksi ratkottavaa tulevaisuudessa on niin järjestelmässämme, monimutkaisissa rakenteissa ja johtamisessa kuin henkilöstön saatavuudessa sekä kulttuurissamme. Poliitikot päättävät järjestelmän raameista eduskunnassa ja kunnissa tuotannon ratkaisuista. Viranhaltijoilla on tehtävänsä ohjata ja valvoa toimintaa. Läheiset voisivat osallistua aktiivisemmin vaikkapa ikäihmisten ulkoiluttamiseen. Voimien kokoaminen yhteen ja julkisten palvelujen järjestäjien huomion kiinnittäminen palvelujen laatuun ja toimintatapoihin on joka tapauksessa tarpeen.

Uudistusten sijaan voi tietysti haaveilla, ettei mitään tarvitse tehdä.

Suurimmat muutokset tuovat kuitenkin suurimmat hyödyt ja muutoksia saadaan aikaan uusinajattelulla. Muuten joudumme jo pikaisesti arvokeskusteluun toisenlaisista keinoista, joita ovat mm.:

– ihmisten hyvinvointi ja terveys on parannuttava nykytasosta kaikissa ikäluokissa
– ihmiset ja erityisesti ikäihmiset ostavat itse aiempaa enemmän palveluja omalla rahalla
– perheet tai muut läheiset huolehtivat entistä useammin ikäihmisten tai muiden tukea tarvitsevien ihmisten arjen tuesta
– palvelutasoa lasketaan kansallisesti rahoituksen puitteissa, mm. uusia hoitomuotoja ei enää oteta käyttöön nykyistä tahtia

En koskaan unohda hetkeä, jolloin kenialaisen yhteistyökaupungin edustajat kysyivät Suomessa uudenkarhean vanhusten palvelutalon esittelyn päätteeksi järkyttyneen oloisina, että miksi asukkaat joutuvat tänne? Miksi heidän omaisensa eivät pidä kunnia-asianaan hoitaa sukulaisiaan? Oli siinä ylpeillä isännillä selittämistä kulttuurieroista. Vierailin itse myöhemmin noin 300 000 asukkaan kaupungin ainoassa vanhainkodissa, jossa oli vain 3 asukasta. Selvyyden vuoksi on todettava, etten esitä kenialaista mallia Suomeen.

On kuitenkin aika vakaville keskusteluille ja ennen kaikkea päätöksille hyvinvointi-Suomen tulevaisuudesta ennen kuin happinaamarin käytölle ei ole vaihtoehtoa.

Aija Tuimala