Valikko Sulje

Vesikivellä kerran kesällä

Järvimaisema, jossa rannan tuntumassa vedessä on iso kivi.

Ukonniemen kivikautisen asuinpaikan läheisyydessä, niemen kärjessä, on kookas vesikivi. Kiveä luultiin ilmeisesti sotilasteltaksi ja kohdetta yritettiin pommittaa jatkosodan aikana. Tämä tapahtui tiettävästi Immolan lentokentän pommitusten (2.7.1944) yhteydessä.

Vesikivellä me istuimme usein. Niemen kärjessä sijaitsevalle laakealle möhkäleelle oli helppo kahlata, hyvä jos vesi ulottui polven yläpuolelle. Siitä oli mukava seurata läheiseltä kentältä nousevia ja sinne laskeutuvia koneita. Teräslinnut kiipesivät julmasti jyristen pilviä kohti, hakaristit kimmelsivät kyljissä ja tuntui siltä kuin koko maisema olisi kohta repeämässä kahtia.

Kesällä 44 minä olin seitsemän, veli täyttäisi pian kymmenen. Äiti pyysi olla kiipeämättä sille kivelle. Sanoi, että ei se hyvää tietäisi. Hukutte ja jäätte aallon alle. Eikä se isäkään sitä hyvällä tuolta taivaalta katsele. Sovimme veljen kanssa, että pistetään lakit päähän. Isä ei meitä tunnista, kun emme liian kärkkäästi ilmoihin kurkistele, ihan varovasti vain.

Retkistä kivelle tuli meille vähän kuin sellainen rituaali. Sinne piti päästä, ihan sama tuliko alas vettä vai punasiko aurinko ihomme. Alkukesästä oli sitä paitsi äkisti ilmestynyt enemmän liikettä taivaalle. Kuulimme, että joku saksalainen eversti oli tuonut kokonaisen lentolaivueen Immolaan. Niitä oli siellä satoja siistissä rivissä odottamassa käskyä nousta ilmaan ja ottaa vauhtia päästäkseen iskemään ja pudottamaan pommeja vihollisen niskaan.

Äiti kuunteli aina radiota vaiteliaana niiskuttaen. Sen silmissä oli syvät uurteet. Huokaillen pyysi meitä olemaan varovaisia. Puhuttiin ja huhuttiin venäläisten suurhyökkäyksestä.

Mutta meille natiaisille kaikki oli tässä ja nyt, ja reissut vesikivelle elämän mittaisia matkoja kaukomaille. Yleensä veli kahlasi sinne etunenässä, minä parin askeleen päässä jäljessä. Veljen ohuet lapaluut olivat vähän kuin siivet, kun se asteli hitaasti pohjan liukkaita kiviä väistellen kohti kiveä.

Sitten tuli se aamu, joka tuntui kiveltäkin katsoen kovin kummalliselta. Aurinko kätkeytyi tumman pilven taakse, järven selkä meni kyyrylle ja tuli aivan hiljaista. Vesi vähän kuin seisahtui paikalleen, ja hetken päästä matala murina täytti ilman. Veli katsoi minuun, mutta sen sanoista ei enää saanut selvää. Taivaanrantaan ilmestyi lentokoneiden rivistö ja korvissa alkoi tuntua kipeältä.

Kun ensimmäiset pommit tipahtelivat kentän suuntaan, me olimme jo kiivenneet kiveltä veteen ja kahlanneet polvet koukkua lyöden rannalle. Räiske ja pauke iskivät nyt lähelle ja pelosta kankeina katsoimme, miten sirpaleiden surina ja ilman halki kulkeva ulina osui vesikiven viereen. Vesi kiehui ja ärjyi, eikä sen pärskeiltä enää nähnyt mitään. Veli heitti minut maahan ja siihen jäimme molemmat makaamaan. Ajattelin, että jos pidän silmät oikein kovasti kiinni, kaikki paha lähtee pois.

Myöhemmin kuulin, että pommit olivat pahasti viiltäneet myös saksalaisten lentolaivuetta kentällä. Jokin iso huoltorakennus oli tuhoutunut ja kymmenkunta teräslintua saanut siipeensä.

Me emme enää tämän jälkeen vesikivelle nousseet. Se rituaali jäi siihen. Mutta niin taitaa rituaaleille usein käydä.

Teksti: Pekka Vartiainen
Kuvat: Anu Nuutinen
Sijainti kartalla

Järvimaisema, jossa rannan tuntumassa vedessä on iso kivi.

Kirjoitus ja kuvat ovat osa Rural Explorer -hankkeessa tehtyä Tarinajoki-kirjaa, johon on koottu Kaakkois-Suomen maaseudun matkailuyritysten käyttöön alueen historiaan ja nykypäivään liittyviä kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita sekä yhdistetty niihin paikkatietoa.